sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Viimeiset viikot...

Tässä se sitten alkaa olemaan, mun vaihtovuoteni. Mulla on viisi kokonaista päivää Michigan-elämää jäljellä ja tällä hetkellä mieli on haikee. Pikkuhiljaa pitäis ruveta sanoon helppoja ihmisille ja henkisesti valmistautumaan kotiin lähtöön, en voi muuta sanoo ku et rankkaa tää on. Joka kerta kun mietin sitä viimestä iltaa tän perheen kanssa, rupee rintaa puristaa ja kyyneleet valumaan, miten mä voisin olla valmis lähtemään ja jättämään kaiken, lopullisesti?



Viime viikko me vietettiin senior tripillä Floridassa. Tavalliset isot koulut menee yleensä johonkin huvipuistoon, mutta meidän koulun pienuudesta johtuen me päästiin vähän pitemmälle. Viikko oli unohtumaton ja se sai mut vielä haikeemmaks lähdön suhteen. Käytiin rannalla ja käytiin shoppailemassa, pidettiin hauskaa joka oli päätarkoitus tälle matkalle. Ikinä en tuu näitä ihmisiä unohtamaan ja tällä vuodella oli niin suuri vaikutus muhun, etten osaa ees kuvailla sitä.


Tämä viikko on mennyt hujauksessa ohitse ja en pysty kuvittelemaan että mun lähtöni on oikeasti vain 5 päivän päässä. Tänä yönä mun hyvä kaveri Anne Sofie lähtee takaisin tanskaan ja päätin meneväni lentokentälle sanomaan heipat. Vaikea kuvitella ettei häntäkään enää sen jälkeen naapurustossa nää. Outoa ettei voi juosta muutaman talon päähän ja koputtaa oveen että voiko Anne Sofie tulla veneellä uimaan meidän kanssa. 

Tällä hetkellä istun meidän talon kuistilla ja maisema on tämä: 

Vaikea kuvitella ettei tässä kuistilla enään kahden viikon päästä istuta, tai oikeastaan lähivuosinakaan. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. 

Vasemmalle katsoessani näen Gingerin, meidän hurmuri koiran ja kauhistuttaa ajatella et mun tän vuotiselle lenkkikaverillekkin pitää sanoa heipat...


Eihän tässä ajattelun keskellä voi kuin kyyneleitä pyyhkiä silmistä. Ihmisistä tuli tärkeämpiä kuin kuvittelin ja heippojen sanominen on vaikeampaa. Täältä lähteminen on vaikeampaa koska Suomesta lähtiessä pystyi ajattelemaan että se on vain 9kk, mä tulen takaisin. Tähän elämään ei oo palaamista, tottakai mä tulen mun perheeni ja monta ystävänikin näkemään, mutta en mä enään ikinä tätä samanlaista elämää tule elämään.

Mutta sitten kun tätä ajattelee siitä näkökulmasta et mä pääsen takaisin kotiin, sinne minne mun sydän kuuluu en vois olla innostuneempi! Te siellä suomen päässä, älkää ymmärtäkö ettenkö haluisi tulla Suomeen, tottakai haluan, mutta se on vain vaikeaa jättää tämä elämä taakse.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti